Omaa juttua etsimässä

Olen tällä hetkellä pienimuotoisessa kriisissä sen suhteen, mitä tulen jatkossa leipäni eteen tekemään. Ei tämä mikään maailmanlopun kriisi ole, löydän tästä paljon myönteistäkin. Olen vihdoinkin alkanut aidosti tutustumaan itseeni ja miettimään, mitä haluan elämältäni. Silti välillä vähän ahdistaa ja päässä on paljon ristiriitaisia ajatuksia.

Koulutukseltani olen ylioppilas (hurraa). Ei siinä, yliopisto-opinnot ovat hyvällä mallilla ja reippaasti yli puolet maisterin tutkinnosta on opiskeltu. Aivan hyvin näinkin nuorelle neidolle, jonka elämään joku korkeampi taho on kovasti koittanut laittaa kapuloita rattaisiin. Ylioppilaaksi valmistuin 2009, jonka jälkeen lähdin opiskelemaan minulle täysin vierasta alaa yliopistoon. Ala oli kiinnostava ja haastava, mutta jokin ei vain natsannut. Päätin toimia kaikkia opinto-ohjaajan ja muiden "paremmin tietävien" ohjeita vastaan ja vaihtaa alalle, jolle olin tuntenut kutsumusta jo pitkään. Joo, kyllä se kannatti, kai.

Opiskelen nyt varhaiskasvatusta, minusta tulee siis lastentarhanopettaja ja kasvatustieteiden maisteri. Olen aina tykännyt lapsista ja viihtynyt lasten seurassa. Useimmiten lapsetkin ovat tykänneet minusta. Meillä siis synkkaa. Olen kiinnostunut lasten ajatuksista, kehityksestä ja siitä aitoudesta, joka vain lapsilla on. Olen siis omalla alallani, tai ainakin yhdellä niistä. Minua kuitenkin vähän hirvittää se käytännön työ, mitä esimerkiksi päiväkodeissa tehdään. Riippuu tietenkin todella paljon tapauksesta, mutta usein työ lasten parissa on fyysisesti ja henkisesti paljon raskaampaa kuin esimerkiksi jokin perus toimistotyö. Lastentarhanopettajalla pitäisi olla "enkelin kärsivällisyys, Rafaelin ja Michelangelon taiteellisuus, Rousseaun pedagoginen silmä, Andersenin kertojan lahjat, Jules Vernen mielikuvitus..." jne. Toki lasten parissa työskentely on myös todella arvokasta; siinä tietää tekevänsä hommaa, jolla on aidosti merkitystä. Ja lasten antamaa, suoraa ja välitöntä palautetta tuskin korvaa mikään. Mutta silti.

Minua kiinnostaa kovin monenlaiset alat ja asiat, ja välillä tuntuu hurjalta, että tekisin "urani" (ärsyttävä sana) vain yhdellä alalla. Yhtenä päivänä haluan olla valokuvaaja, toisena kirjailija. Välillä laulaja, sitten psykologi. Kitaristi, ravitsemusterapeutti, luonto-opas, runoilija. Hieroja, kokki, vanhustenhoitaja, erityisopettaja, toimittaja. Vaihtoehtoja on lähestulkoon rajaton määrä ja väitänkin, että moni on tänä päivänä hukassa juurikin tämän runsauden pulan takia. Kaikki on mahdollista, kaikkea haluttaisi kokeilla. Kaikkea kuuluisi kokeilla. Vaikka ei oikeasti kuulukaan, itse me omaa elämää koskevat päätökset teemme, ei vallalla oleva ajatusmaailma ja muuttuvat trendit. Välillä on kuitenkin todella vaikea tietää, mitä minä ihan aidosti haluan tehdä ja mitä teen, koska se on muodissa tai minun odotetaan niin tekevän. Raivostuttavaa.

Eräs läheiseni on aina sanonut, että ei työn tarvitse olla kivaa. Työtä tehdään siksi, että saadaan rahaa, ja voidaan tehdä vapaa-ajalla niitä kivoja juttuja. Mitäpä jos se onkin juuri näin? Itse olen ainakin mennyt omien mieltymysteni ja kutsumusteni perässä näissä alanvalinta- ja työasioissa. Samalla olen saanut harmikseni huomata, että suhde niihin asioihin, jotka olivat ennen ihania harrastuksia, suorastaan intohimoja, on muuttunut. Intohimo on laantunut,  harrastuksesta on tullut työtä, ihanista ja vapaaehtoisista asioista velvoitteita. Tai ainakin se ihanin hurmos on kaikonnut. Siksi olenkin nyt pyöritellyt mielessäni ajatusta, että ehkä niistä kaikkein rakkaimmista asioista ei kannata tehdä työtä itselleen. Rakastan kirjoittamista, mutta rakastaisinko yhtä paljon, jos tekisin vain sitä työkseni? Rakastan musiikkia, laulamista, soittamista, mutta rakastaisinko samalla tavalla, jos se olisi leipätyöni? Katoaisiko innostus valokuvaamiseen, jos saisin elantoni siitä? Mene ja tiedä, vaikeita juttuja. En ehkä kuitenkaan ole valmis ottamaan sitä riskiä.

Mikä minusta sitten tulee isona? Lastentarhanopettaja, päiväkodin johtaja, koulutussuunnittelija, tutkija? Välillä tuntuu, että haluaisin olla lastenhoitaja; silloin saisin olla lasten kanssa, mutta minulla ei olisi samalla tavalla pedagogista vastuuta kuin lastentarhanopettajalla. Haluan tehdä jossain määrin luovaa työtä ja päiväkodissa työskenteleminen on parhaimmillaan juurikin sitä, koska omaa luovuuttaan voi käyttää suunnittelemisessa rajattomasti. Päiväkodilla työskennellessä pääsen myös musisoimaan, kirjoittamaan ja valokuvaamaan. Hei, ehkä tosiaan olen oikealla alalla?

Aika näyttää. Tärkeintä minulle on, että työssä olisi jotain syvyyttä, joku tarkoitus. En ole sen tyyppinen ihminen, että voisin tehdä jotain hälläväliä -hommaa kovinkaan pitkään, tai jotain, mikä sotisi kovasti omaa arvomaailmaani vastaan. Ja onhan se kai parempi niin, että kiinnostavia vaihtoehtoja on useita, kuin että mikään ala ei kiinnostaisi tippaakaan. Kumpa tänä päivänä vain osattaisiin käyttää ne mahdollisuudet paremmin ja jokainen löytäisi tiensä sen oman jutun äärelle, eikä jäisi kellumaan tyhjän päälle.

Tässä tämä kriiseily tältä erää, palaan jälleen<3

Kuvastaa niin minua, syvät vedet kiinnostaa, pinta ei.