perjantai 24. tammikuuta 2014

Omaa juttua etsimässä

Olen tällä hetkellä pienimuotoisessa kriisissä sen suhteen, mitä tulen jatkossa leipäni eteen tekemään. Ei tämä mikään maailmanlopun kriisi ole, löydän tästä paljon myönteistäkin. Olen vihdoinkin alkanut aidosti tutustumaan itseeni ja miettimään, mitä haluan elämältäni. Silti välillä vähän ahdistaa ja päässä on paljon ristiriitaisia ajatuksia.

Koulutukseltani olen ylioppilas (hurraa). Ei siinä, yliopisto-opinnot ovat hyvällä mallilla ja reippaasti yli puolet maisterin tutkinnosta on opiskeltu. Aivan hyvin näinkin nuorelle neidolle, jonka elämään joku korkeampi taho on kovasti koittanut laittaa kapuloita rattaisiin. Ylioppilaaksi valmistuin 2009, jonka jälkeen lähdin opiskelemaan minulle täysin vierasta alaa yliopistoon. Ala oli kiinnostava ja haastava, mutta jokin ei vain natsannut. Päätin toimia kaikkia opinto-ohjaajan ja muiden "paremmin tietävien" ohjeita vastaan ja vaihtaa alalle, jolle olin tuntenut kutsumusta jo pitkään. Joo, kyllä se kannatti, kai.

Opiskelen nyt varhaiskasvatusta, minusta tulee siis lastentarhanopettaja ja kasvatustieteiden maisteri. Olen aina tykännyt lapsista ja viihtynyt lasten seurassa. Useimmiten lapsetkin ovat tykänneet minusta. Meillä siis synkkaa. Olen kiinnostunut lasten ajatuksista, kehityksestä ja siitä aitoudesta, joka vain lapsilla on. Olen siis omalla alallani, tai ainakin yhdellä niistä. Minua kuitenkin vähän hirvittää se käytännön työ, mitä esimerkiksi päiväkodeissa tehdään. Riippuu tietenkin todella paljon tapauksesta, mutta usein työ lasten parissa on fyysisesti ja henkisesti paljon raskaampaa kuin esimerkiksi jokin perus toimistotyö. Lastentarhanopettajalla pitäisi olla "enkelin kärsivällisyys, Rafaelin ja Michelangelon taiteellisuus, Rousseaun pedagoginen silmä, Andersenin kertojan lahjat, Jules Vernen mielikuvitus..." jne. Toki lasten parissa työskentely on myös todella arvokasta; siinä tietää tekevänsä hommaa, jolla on aidosti merkitystä. Ja lasten antamaa, suoraa ja välitöntä palautetta tuskin korvaa mikään. Mutta silti.

Minua kiinnostaa kovin monenlaiset alat ja asiat, ja välillä tuntuu hurjalta, että tekisin "urani" (ärsyttävä sana) vain yhdellä alalla. Yhtenä päivänä haluan olla valokuvaaja, toisena kirjailija. Välillä laulaja, sitten psykologi. Kitaristi, ravitsemusterapeutti, luonto-opas, runoilija. Hieroja, kokki, vanhustenhoitaja, erityisopettaja, toimittaja. Vaihtoehtoja on lähestulkoon rajaton määrä ja väitänkin, että moni on tänä päivänä hukassa juurikin tämän runsauden pulan takia. Kaikki on mahdollista, kaikkea haluttaisi kokeilla. Kaikkea kuuluisi kokeilla. Vaikka ei oikeasti kuulukaan, itse me omaa elämää koskevat päätökset teemme, ei vallalla oleva ajatusmaailma ja muuttuvat trendit. Välillä on kuitenkin todella vaikea tietää, mitä minä ihan aidosti haluan tehdä ja mitä teen, koska se on muodissa tai minun odotetaan niin tekevän. Raivostuttavaa.

Eräs läheiseni on aina sanonut, että ei työn tarvitse olla kivaa. Työtä tehdään siksi, että saadaan rahaa, ja voidaan tehdä vapaa-ajalla niitä kivoja juttuja. Mitäpä jos se onkin juuri näin? Itse olen ainakin mennyt omien mieltymysteni ja kutsumusteni perässä näissä alanvalinta- ja työasioissa. Samalla olen saanut harmikseni huomata, että suhde niihin asioihin, jotka olivat ennen ihania harrastuksia, suorastaan intohimoja, on muuttunut. Intohimo on laantunut,  harrastuksesta on tullut työtä, ihanista ja vapaaehtoisista asioista velvoitteita. Tai ainakin se ihanin hurmos on kaikonnut. Siksi olenkin nyt pyöritellyt mielessäni ajatusta, että ehkä niistä kaikkein rakkaimmista asioista ei kannata tehdä työtä itselleen. Rakastan kirjoittamista, mutta rakastaisinko yhtä paljon, jos tekisin vain sitä työkseni? Rakastan musiikkia, laulamista, soittamista, mutta rakastaisinko samalla tavalla, jos se olisi leipätyöni? Katoaisiko innostus valokuvaamiseen, jos saisin elantoni siitä? Mene ja tiedä, vaikeita juttuja. En ehkä kuitenkaan ole valmis ottamaan sitä riskiä.

Mikä minusta sitten tulee isona? Lastentarhanopettaja, päiväkodin johtaja, koulutussuunnittelija, tutkija? Välillä tuntuu, että haluaisin olla lastenhoitaja; silloin saisin olla lasten kanssa, mutta minulla ei olisi samalla tavalla pedagogista vastuuta kuin lastentarhanopettajalla. Haluan tehdä jossain määrin luovaa työtä ja päiväkodissa työskenteleminen on parhaimmillaan juurikin sitä, koska omaa luovuuttaan voi käyttää suunnittelemisessa rajattomasti. Päiväkodilla työskennellessä pääsen myös musisoimaan, kirjoittamaan ja valokuvaamaan. Hei, ehkä tosiaan olen oikealla alalla?

Aika näyttää. Tärkeintä minulle on, että työssä olisi jotain syvyyttä, joku tarkoitus. En ole sen tyyppinen ihminen, että voisin tehdä jotain hälläväliä -hommaa kovinkaan pitkään, tai jotain, mikä sotisi kovasti omaa arvomaailmaani vastaan. Ja onhan se kai parempi niin, että kiinnostavia vaihtoehtoja on useita, kuin että mikään ala ei kiinnostaisi tippaakaan. Kumpa tänä päivänä vain osattaisiin käyttää ne mahdollisuudet paremmin ja jokainen löytäisi tiensä sen oman jutun äärelle, eikä jäisi kellumaan tyhjän päälle.

Tässä tämä kriiseily tältä erää, palaan jälleen<3



Kuvastaa niin minua, syvät vedet kiinnostaa, pinta ei.





sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Luopumisen ilo

Olen viime aikoina harrastellut elämässäni luopumista. En luopumista kielteisessä, vaan vapauttavassa mielessä. Luopumista turhista, elämää kuormittavista asioista. Olen huomannut, että luopumalla jostain antaa tilaa jollekin muulle, ehkä paremmalle ja omaan elämään sopivammalle. Ja voin sanoa, että toimii!

Oikeastaan olen luopunut ikävistä asioista enemmän ja vähemmän tietoisesti jo pidemmän aikaa. Olen luopunut opiskeluista, jotka eivät sillä hetkellä tuntuneet sopivilta minulle, ja vaihtanut alaa omaa kutsumustani paremmin vastaavaksi. Olen luopunut ihmisistä, joiden seurassa tunsin oloni epämukavaksi, ja joiden kanssa ei yksinkertaisesti synkannut aidosti. Ja ihmisistä, jotka olivat kanssani vain hyötyäkseen minusta. Olen luopunut hiusteni jatkuvasta värjäämisestä, ylenpalttisesta meikkaamisesta ja epämukavien vaatteiden käyttämisestä.

Olen luopunut isosta kasasta käyttämättömiä vaatteita ja vienyt niitä kirpputoreille. Myös siitä ikivanhasta "turvacollegesta", jota en enää käytä. Vaatteiden läpikäyminen, poisheittäminen ja aarteiden säästäminen on muuten älyttömän terapeuttista. Samalla kun vaatekaappi järjestyy, tapahtuu myös pään sisällä jotain. Tai ainakin tulee tunne siitä, että mieli on paremmin järjestyksessä.

Olen jo vuosien ajan luopunut myös ravinnosta, jonka olen huomannut olevan epäsopivaa elimistölleni. Tai ainakin pyrkinyt vähentämään sellaista ruokaa isolla kädellä. Esimerkiksi vehnä ja sokeri eivät vain minulle passaa, joten parempi olla ilman. Viime aikoina olen huomannut, että myöskään kofeiini ja alkoholi eivät tee yhtään hyvää. Kieltämättä viini ja olut maistuisivat silloin tällöin, mutta jos seurauksena on ikävät oireet ja uneton yö, voin olla ilmankin. Välillä alkoholista ja kahvista luopuminen tuntuu jopa vapauttavalta, vähän samalta kuin se, kun aikoinaan luovuin tupakasta kokonaan. Vapauttavalta siksi, että minä en tarvitse sitä aamukahvia, kylmää kaljaa tai tupakkaa. Se ei pyöri mielessäni jatkuvasti, oikeastaan ei melkein ikinä. Voin hyvin ilman, vaikka aiemmin luulin, että en pysty ajattelemaan ilman joka-aamuista puolen litran kahviannosta. Mikään absolutisti en ole, ja varmasti maistelen viiniä jatkossa, jos kroppa kestää. Mutta olen myös nähnyt sen alkoholin raadollisemman puolen, eikä minulla ole mitään kiinnostusta lähteä leikkimään sen aineen kanssa.

Usein kuulee puhuttavan luopumisen tuskasta. Muistuttaisin kuitenkin myös siitä ilosta, vapaudentunteesta ja mielen järjestyksestä, joka luopumisesta parhaimmillaan seuraa. Luopua voi pienistä, pinnallisista asioista, tai suuremmista elämän kuvioista. Oleellista on ymmärtää luopua niistä kielteisistä asioista, jotka eivät enää ansaitse paikkaa omassa elämässä. Ja mielellään ajoissa.

Mitä sitten olen saanut tilalle? Mitä luopumisesta on seurannut? No, useimmiten huono on vaihtunut hyvään, tai ainakin parempaan. Kielteiset ihmiset hyviin ja rakkaisiin tyyppeihin, sokeri- ja vehnäjauhohöttö marjoihin, hedelmiin ja kunnon ruokaan, vahva meikki & säännölliset kampaajakäynnit luonnollisempaan ilmeeseen (josta tykkään kovasti), valtaisa vaatekasa tarkemmin harkittuihin, laadukkaampiin vaatteisiin (no okei, tässä olen vasta matkalla, mutta hyvään alkuun on päästy). Kun uskaltaa luopua, jossain vaiheessa jotain hyvää virtaa takaisin.

En ole missään nimessä mikään luopumisen mestari, mutta huomaan tekeväni sitä aiempaa enemmän. Minusta on tullut myös vähän kranttu; en vain halua viettää aikaani sellaisten ihmisten kanssa, joiden seura imee minusta kaikki mehut. Haluan ympärilleni ihmisiä, joiden seurassa voin olla oma itseni ja joista tykkään. Tämä on tietenkin tulevan työelämän kannalta vähän kaksipiippuinen juttu, koska työkavereita ei voi aina valita. Uskon kuitenkin, että huonosta työyhteisöstäkin kannattaa lähteä, jos on jo tehnyt kaikkensa ilmapiirin parantamiseksi.

Uusi vuosi ja tammikuu on oivaa aikaa turhasta luopumiselle, oli se sitten mitä tahansa. Suosittelen kokeilemaan, se on ihmeellistä. Omaan elämään voi vaikuttaa, esimerkiksi juuri luopumisen kautta. Turhasta siivottua ja puhdasta alkanutta vuotta kaikille! <3