lauantai 29. maaliskuuta 2014

Herkkä, herkempi, herkkis.

Olisi vähän asiaa herkkyydestä ja herkkiksistä. Tarkoitan herkällä ihmisellä sellaista henkilöä, joka reagoi tilanteeseen kuin tilanteeseen herkemmin kuin muut. Herkkä ihminen aistii yleisen ilmapiirin ja tunnelman, voimakkaat äänet ja tuoksut, kanssaihmisten mielialat ja negatiivisen energian voimakkaammin kuin ei-niin-herkkä. Nämä asiat myös vaikuttavat herkkään ihmiseen enemmän kuin muihin. Herkkis ei välttämättä tiedosta tai osaa nimetä omaa herkkyyttään, mutta se kulkee mukana elämän eri vaiheissa ja tekee herkkiksen elämästä hieman erilaista kuin muiden. Joku voisi puhua herkkyyden sijaan myös yliherkkyydestä, mutta minusta siinä sanassa on kielteinen sävy, joten puhun mielummin herkkyydestä. Yliherkkyydestä puhuminen tuo mieleen, että herkkyys voi mennä jotenkin yli, että se olisi jotenkin haitallista. Herkkyys voi kuitenkin olla myös suuri voimavara, kunhan sen oppii tiedostamaan ja ennen kaikkea hyväksymään.

Olen jo useita vuosia määritellyt itseni herkäksi. Kun jossakin on pitänyt kertoa omista luonteenpiirteistään, herkkyys on kulkenut määritelmissäni mukana varmaankin jo lapsuudesta saakka. En ole kuitenkaan sen syvemmin ajatellut asiaa, herkkyyttä, olen vain todennut olevani herkkä. Jollain alitajuisella tavalla olen siis asian tiedostanut, mutta en sen kummemmin jäänyt sitä miettimään. Vasta viimeisten parin vuoden aikana herkkyys on noussut todella tapetille ja olen käyttänyt aikaani sen pohtimiseen.

Jo vuosikausia olen huomannut reagoivani muita voimakkaammin meluun, kielteiseen ilmapiiriin, musiikkiin, kosketukseen, stressiin, vääränlaiseen ravintoon ja hyvin moneen muuhun asiaan. Itken herkästi sekä ilosta, surusta että liikutuksesta. Naurankin herkästi, ainakin oikeanlaisessa, vapautuneessa tunnelmassa. Suutun herkästi ja näytän tunteeni herkästi. Minulla on herkkä iho ja vatsa. Herkkyys on sekä fyysinen että henkinen piirre, koska kokonaisuuksiahan tässä ollaan.

Jos vietän aikaani sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa tunnen oloni jotenkin epämukavaksi tai jotka pursuavat negatiivisuutta, koen jälkeenpäin olevani aivan voimaton. Tietyt ihmiset kirjaimellisesti imevät minusta kaiken energian. Asian ymmärrettyäni olen alkanut tietoisesti vältellä tällaisten ihmisten seuraa ja siitä on ollut valtavasti apua. Aiemminkin olen joutunut katkaisemaan joitakin ihmissuhteita, koska en vain ole tuntenut oloani hyväksi niissä. Nykyisin myös tiedostan, mistä tämä johtuu: reagoin herkästi kanssaihmisten mielialoihin ja kielteisyyteen, elän mukana heidän tuntemuksissaan ja puheissaan, minkä vuoksi kielteiset ihmiset saavat minut itsenikin virittymään kielteiseksi. Sama pätee onneksi myös tosinpäin: myönteisen ihmisen seurasta saan valtavasti energiaa ja hyvässä seurassa huonokin päivä on useamman kerran muuttunut paremmaksi.




Reilut kaksi vuotta sitten eräs vielä silloin minulle tuntematon ihminen puki sanoiksi sen, mitä olin aina silloin tällöin miettinyt jo pidemmän aikaa. Hän sanoi, että olen hyvin herkkä ihminen, ja minun on tärkeää tiedostaa herkkyyteni ja oppia elämään sen mukaisesti. Kärsin tuolloin siitä, että en osannut ottaa herkkyyttäni huomioon elämässäni, menin vain ja paahdoin menemään miettimättä sen kummemmin, haluanko todella ja onko se minulle hyväksi. Tapasin kerta toisensa jälkeen ihmisiä, joiden seura teki minut huonovointiseksi. Kävin juhlimassa, vaikka joskus olisin vain halunnut jäädä kotiin ja ottaa rauhallisesti. Vieläkin saatan aika ajoin ottaa yhteyttä ihmisiin, joiden näkemistä olen tietoisesti pyrkinyt vähentämään. Useimmiten tällaiset tyypit saavat minut huonolle tuulelle jopa tekstiviestin välityksellä, ja tajuan taas, että on aika päästää irti ja mennä eteenpäin. Miksi hakata päätä seinään kun voi päästää itsensä helpommallakin?

Eräs opettajani sanoi minulle muutama vuosi takaperin, että "juuri tuollaisia herkkiä kasvattajia me tarvitsemme". Hän oli ymmärtänyt herkkyyden idean ja merkityksen. Juuri lasten kanssa herkkyydestä on valtava apu, koska herkkis tunnistaa lasten tuntemuksia ja mielialoja herkemmin kuin muut (vaikka lapsi ei edes puhuisi vielä), ja pystyy ottamaan ne huomioon kasvatuksessaan. Teen tällä hetkellä loppuharjotteluani päiväkodissa 1-3-vuotiaiden lasten ryhmässä ja olen huomannut, kuinka helppoa lasten havainnointi minulle on. Siitä kiitän herkkyyttäni, jonka ansioista saan paljon tietoa irti myös ihan pikkuisista, joilla kieltä ei vielä ole. On herkkyydestä päiväkodissa toki riesaakin: jos melu yltyy kovaksi, siinä on herkkiksellä kestämistä. Onneksi tähänkin asiaan kasvattajat pystyvät vaikuttamaan ja nykyään käytetäänkin useimmiten pienryhmiä, joissa melua ei juurikaan synny. Tästä hyötyvät herkkien kasvattajien lisäksi myös lapset, kun heidän päivittäinen melusta aiheutuva stressi pienenee huomattavasti.




Herkkyys ei ole sairaus. Kun sitä oppii kunnioittamaan ja sen oppii huomioimaan jokapäiväisessä elämässä, se muuttuu suureksi voimavaraksi ja lahjaksi, jonka ansiosta elämästä voi saada paljon irti. Miten sitten otan herkkyyden huomioon elämässäni? Pyrin syömään ruokaa, jonka olen huomannut olevan minulle hyväksi ja jota minun tekee mieli - luotan kehoni viesteihin. En syö vehnää (enkä mitään muutakaan gluteenipitoista tällä hetkellä) ja pyrin välttämään suuria määriä sokeria, koska niistä tulee ihottumaa, vatsakipua ja väsymystä. Otan omaa aikaa, mietiskelen, ajattelen, käyn läpi tapahtuneita asioita ja unelmoin tulevasta. Olen lopettanut "tappotreenit", spinningit, juoksut ja kaiken kovan rääkin, koska se ei vain näyttänyt minulle sopivan. Käyn kävelyllä ja olen kokeillut myös meditointia. Musiikki on hyvin usein auttanut tunteiden käsittelyssä ja hyvä kirja saa ajatukset pois arjesta. Tietysti kirjoittaminen on myös hyvin tärkeää; tämähän on jonkinlaista terapiaa ja asioiden käsittelyä parhaimmillaan. Myös keskusteleminen luotettavien, läheisten ihmisten kanssa on iso juttu.

Kaikista tärkeintä on rauhoittua tavalla tai toisella. Kun malttaa rauhoittua, jaksaa taas paljon paremmin ottaa vastaan kaikenlaisia ärsykkeitä, joita maailma eteen heittää. Rauhoittumisen voi oppia ja keho kyllä keksii jonkin tavan pysähtymiseen, jos sitä ei itse ymmärrä tehdä. Rauhoittuminen on kaikkea muuta kuin laiskottelua ja ajan tuhlaamista; se on itseensä ja omaan terveyteensä panostamista, ja erityisesti meille herkkiksille suorastaan elinehto.

Toivottavasti tämä päätyy jonkun toisenkin herkkiksen luettavaksi ja auttaa ymmärtämään asioita. Herkkyydessä parasta on, että myös ne ihanat asiat koetaan erityisen voimakkaasti :)


 Herkkää kevättä kaikille! Palaan taas juttujeni kanssa,

t. Herkkis


sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

"Kiire"

Hupsista, reipas kuukausi vierähtänyt viime kerrasta. On ollut sitä kuuluisaa kiirettä. Kiire, mitä se on ja onko sitä? Kiire on varmaankin lähinnä oman pään sisällä oleva tuntemus, ei niinkään todellisuutta heijastava asia. Kiire on myös muoti-ilmiö; täytyy olla kiireinen ollakseen tarpeellinen, tärkeä, oikea ihminen. Kiirettä vastustamaan on syntynyt myös toisenlaisia muoti-ilmiöitä, leppoistamista ja luppoistamista. Hidasta elämää. Kaikki tämä kiireestä ja kiireettömyydestä vouhottaminen tuntuu välillä kieltämättä tekemällä tehdyltä. Asioista puhuminen on hyvä juttu, jos sillä onnistutaan avaamaan ihmisten silmiä ja saadaan muutosta aikaan. Jokainen  voi kuitenkin vaikuttaa itse omaan kiireeseensä, ja varsinkin kiireen tunteeseensa, eikä siihen tarvita välttämättä mitään elämää suurempaa filofiaa taustalle. Asioiden arvon ja tärkeysjärjestyksen miettiminen voi auttaa. Tärkeintä olisi silti ehkä lopettaa kiireestä puhuminen ja siihen vetoaminen; ihminen, joka kertoo itselleen (ja toisille) olevansa kiireinen, on varmasti paljon kiireisempi kuin ihminen, joka ei tee kiireestä numeroa. Tekemisen määrä ei ole ainoa kiireen tunteeseen vaikuttava asia; uskon että ratkaisevempaa on oma asenne ja kiireestä puhuminen.

Oma viimeaikainen "kiireeni" on koskenut lähinnä opiskelua. Päivät ovat menneet kirjoittaessa milloin tutkimusraporttia, milloin anatomian ja fysiologian tehtäviä. Tekstiä on syntynyt useita kymmeniä sivuja; uskallan väittää, että satanen on paukkunut jo tovi sitten. Tästä johtuen en ole halunnut käyttää vapaa-aikaani koneella istumiseen ja kirjoittamiseen. Kiire on tässäkin siis vain tekosyy; olisin kyllä ehtinyt kirjoittaa, en vain ole halunnut. Tästä huolimatta blogin kirjoittaminen on pyörinyt päässä ja ajatuksia kirjoitusten aiheista pulpahtelee mieleen jatkuvasti. Mutta kun se kiire.

Jäin juuri hiihtolomalle ja tulin viettämään sitä kotipaikkakunnalleni Lappiin. Jätin läppärini, opintoihin liittyvät kirjat, kaikki tehtävät ja muun sälän kotiin. Viikon loma tulee todella tarpeeseen kaiken kiiiiiireen jälkeen. ;) Mietin tässä, miten voisi maksimoida tämä kiireettömyyden ja arjesta irtautumisen. Päätin aloittaa huomenna viikon SoMe-lakon, joka koskee Facebookin ja Instagramin käyttöä. Haluan selvittää, mitä lakko saa aikaan vai saako se aikaan yhtään mitään. Olen jollakin asteella varmastikin riippuvainen sosiaalisesta mediasta, enkä välittäisi olla. Luen satunnaisesti myös joitakin blogeja, enkä laske niitä tähän lakkooni, luen jos huvittaa. Ylipäätään puhelimessa ja netissä roikkumista pyrin vähentämään radikaalisti nyt viikon ajan. Kerron sitten joskus, miten kävi. Yritän kovasti! Joskus vain olen aiemminkin kokeillut olla ilman somea, ja silti vahingossa, ikäänkuin tiedostamatta näppäillyt itseni naamakirjan ihmeellisen maailmaan. Jos tällaisia "vahinkoja" sattuu tulevan viikon aikana, poistun somesta heti asian tiedostettuani. Nyt kun olen tämän näin julkisesti luvannut niin täytyy tsempata vähän enemmän!

Lomallani aion keskittyä näkemään rakkaita ihmisiä, käymään pilkillä ja moottorikelkkailemassa, nukkumaan, syömään, käymään kävelyillä ja ehkä lukemaan jotain ei-opiskelu-kirjaa. Rentoutumaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Palaan taas kun siltä tuntuu! Mielessä on niin hyviä ja tärkeitä jutunaiheita, että välillä ihan himottaa tulla avautumaan niistä tänne.

Nyt vielä viimeiset Facebook-käynnit ja Instagram-vilkuilut, sitten hautaan somen omalta osaltani viikoksi. Voisi olla ihan terveellistä muillekin!

Kaunista kevättalvea (mikä talvi??) jokaiselle! Palaan taas.