Olen jo useita vuosia määritellyt itseni herkäksi. Kun jossakin on pitänyt kertoa omista luonteenpiirteistään, herkkyys on kulkenut määritelmissäni mukana varmaankin jo lapsuudesta saakka. En ole kuitenkaan sen syvemmin ajatellut asiaa, herkkyyttä, olen vain todennut olevani herkkä. Jollain alitajuisella tavalla olen siis asian tiedostanut, mutta en sen kummemmin jäänyt sitä miettimään. Vasta viimeisten parin vuoden aikana herkkyys on noussut todella tapetille ja olen käyttänyt aikaani sen pohtimiseen.
Jo vuosikausia olen huomannut reagoivani muita voimakkaammin meluun, kielteiseen ilmapiiriin, musiikkiin, kosketukseen, stressiin, vääränlaiseen ravintoon ja hyvin moneen muuhun asiaan. Itken herkästi sekä ilosta, surusta että liikutuksesta. Naurankin herkästi, ainakin oikeanlaisessa, vapautuneessa tunnelmassa. Suutun herkästi ja näytän tunteeni herkästi. Minulla on herkkä iho ja vatsa. Herkkyys on sekä fyysinen että henkinen piirre, koska kokonaisuuksiahan tässä ollaan.
Jos vietän aikaani sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa tunnen oloni jotenkin epämukavaksi tai jotka pursuavat negatiivisuutta, koen jälkeenpäin olevani aivan voimaton. Tietyt ihmiset kirjaimellisesti imevät minusta kaiken energian. Asian ymmärrettyäni olen alkanut tietoisesti vältellä tällaisten ihmisten seuraa ja siitä on ollut valtavasti apua. Aiemminkin olen joutunut katkaisemaan joitakin ihmissuhteita, koska en vain ole tuntenut oloani hyväksi niissä. Nykyisin myös tiedostan, mistä tämä johtuu: reagoin herkästi kanssaihmisten mielialoihin ja kielteisyyteen, elän mukana heidän tuntemuksissaan ja puheissaan, minkä vuoksi kielteiset ihmiset saavat minut itsenikin virittymään kielteiseksi. Sama pätee onneksi myös tosinpäin: myönteisen ihmisen seurasta saan valtavasti energiaa ja hyvässä seurassa huonokin päivä on useamman kerran muuttunut paremmaksi.
Reilut kaksi vuotta sitten eräs vielä silloin minulle tuntematon ihminen puki sanoiksi sen, mitä olin aina silloin tällöin miettinyt jo pidemmän aikaa. Hän sanoi, että olen hyvin herkkä ihminen, ja minun on tärkeää tiedostaa herkkyyteni ja oppia elämään sen mukaisesti. Kärsin tuolloin siitä, että en osannut ottaa herkkyyttäni huomioon elämässäni, menin vain ja paahdoin menemään miettimättä sen kummemmin, haluanko todella ja onko se minulle hyväksi. Tapasin kerta toisensa jälkeen ihmisiä, joiden seura teki minut huonovointiseksi. Kävin juhlimassa, vaikka joskus olisin vain halunnut jäädä kotiin ja ottaa rauhallisesti. Vieläkin saatan aika ajoin ottaa yhteyttä ihmisiin, joiden näkemistä olen tietoisesti pyrkinyt vähentämään. Useimmiten tällaiset tyypit saavat minut huonolle tuulelle jopa tekstiviestin välityksellä, ja tajuan taas, että on aika päästää irti ja mennä eteenpäin. Miksi hakata päätä seinään kun voi päästää itsensä helpommallakin?
Eräs opettajani sanoi minulle muutama vuosi takaperin, että "juuri tuollaisia herkkiä kasvattajia me tarvitsemme". Hän oli ymmärtänyt herkkyyden idean ja merkityksen. Juuri lasten kanssa herkkyydestä on valtava apu, koska herkkis tunnistaa lasten tuntemuksia ja mielialoja herkemmin kuin muut (vaikka lapsi ei edes puhuisi vielä), ja pystyy ottamaan ne huomioon kasvatuksessaan. Teen tällä hetkellä loppuharjotteluani päiväkodissa 1-3-vuotiaiden lasten ryhmässä ja olen huomannut, kuinka helppoa lasten havainnointi minulle on. Siitä kiitän herkkyyttäni, jonka ansioista saan paljon tietoa irti myös ihan pikkuisista, joilla kieltä ei vielä ole. On herkkyydestä päiväkodissa toki riesaakin: jos melu yltyy kovaksi, siinä on herkkiksellä kestämistä. Onneksi tähänkin asiaan kasvattajat pystyvät vaikuttamaan ja nykyään käytetäänkin useimmiten pienryhmiä, joissa melua ei juurikaan synny. Tästä hyötyvät herkkien kasvattajien lisäksi myös lapset, kun heidän päivittäinen melusta aiheutuva stressi pienenee huomattavasti.
Herkkyys ei ole sairaus. Kun sitä oppii kunnioittamaan ja sen oppii huomioimaan jokapäiväisessä elämässä, se muuttuu suureksi voimavaraksi ja lahjaksi, jonka ansiosta elämästä voi saada paljon irti. Miten sitten otan herkkyyden huomioon elämässäni? Pyrin syömään ruokaa, jonka olen huomannut olevan minulle hyväksi ja jota minun tekee mieli - luotan kehoni viesteihin. En syö vehnää (enkä mitään muutakaan gluteenipitoista tällä hetkellä) ja pyrin välttämään suuria määriä sokeria, koska niistä tulee ihottumaa, vatsakipua ja väsymystä. Otan omaa aikaa, mietiskelen, ajattelen, käyn läpi tapahtuneita asioita ja unelmoin tulevasta. Olen lopettanut "tappotreenit", spinningit, juoksut ja kaiken kovan rääkin, koska se ei vain näyttänyt minulle sopivan. Käyn kävelyllä ja olen kokeillut myös meditointia. Musiikki on hyvin usein auttanut tunteiden käsittelyssä ja hyvä kirja saa ajatukset pois arjesta. Tietysti kirjoittaminen on myös hyvin tärkeää; tämähän on jonkinlaista terapiaa ja asioiden käsittelyä parhaimmillaan. Myös keskusteleminen luotettavien, läheisten ihmisten kanssa on iso juttu.
Kaikista tärkeintä on rauhoittua tavalla tai toisella. Kun malttaa rauhoittua, jaksaa taas paljon paremmin ottaa vastaan kaikenlaisia ärsykkeitä, joita maailma eteen heittää. Rauhoittumisen voi oppia ja keho kyllä keksii jonkin tavan pysähtymiseen, jos sitä ei itse ymmärrä tehdä. Rauhoittuminen on kaikkea muuta kuin laiskottelua ja ajan tuhlaamista; se on itseensä ja omaan terveyteensä panostamista, ja erityisesti meille herkkiksille suorastaan elinehto.
Toivottavasti tämä päätyy jonkun toisenkin herkkiksen luettavaksi ja auttaa ymmärtämään asioita. Herkkyydessä parasta on, että myös ne ihanat asiat koetaan erityisen voimakkaasti :)
Herkkää kevättä kaikille! Palaan taas juttujeni kanssa,
t. Herkkis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti